Satumaa Organicsin palvelut

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Vankina omassa kropassa ja sieltä vapautuminen osa 1.

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani aiheesta joka käy kuumemmaksi vuosi vuodelta. Nimittäin mikäs muukaan kuin laihduttaminen, oma kroppa ja sen hyväksyntä. Tämä aihe on minulle niin läheinen ja omat kamppailuni olen totisesti käynyt. Tähän kaikkeen liittyy vahvasti naiseus ja mitä sillä nykypäivänä ymmärretään.

Aloitan juttusarjan oman navan ympäriltä joka valaisee vähän miksi olen tässä ja nyt.

Nyt kun minulla on omia asiakkaita joita valmennan, laihdutus ja siihen liittyvä elämänhallinta on kuin kuuma peruna lähes jokaisen mielessä. Toivon tästä postauksesta jotain voimaa ja helpotuksen säteitä niille jotka ovat hävinneet laihislandiaan. Ihan niinkuin minäkin jo nuorena tyttönä, enkä ole tähän päivään mennessä keksinyt mikä minut siihen tilanteeseen ajoi. Ei ole mitään lapsuuden traumoja tai luurankoja kaapissa jotka ovat laukaisseet syömishäiröitä, on vain oma pääni ja eri elämäntilanteet.

Koen olevani tällä hetkellä niin tasapainoinen kuin ihminen vain voi olla henkisesti. En ole edelleenkään hoikkeliini, olen sukuni naisten malli. Pyöreä peppu, isot tissit, lantio tehty lasten tekoon  ja naama kuin aurinko.
Ja minusta ne ovat kauneimpia osia minussa jotka luoja on minulle luonut. Ja voi kuinka olenkaan halveksinut ja piiskannut itseäni näiden vartalonmuotojen hävittämiseksi!

Kurkistetaanpa hieman menneisyyteen.



Vuonna 2002 Prahassa

Asuimme pois Suomesta yli 10 vuotta miehen työn vuoksi. Eri maissa ja mantereilla. Noina vuosina hukkasin itseni jonnekin. Jo pelkästään se että jäin kotiin niin pitkäksi aikaa oli iso muutos suomalaiselle työorientoituneelle ihmiselle. Tottakai näin jälkeenpäin nuo kaikki vuodet ja asemapaikat ovat olleet rikkain osa elämääni, mutta silloin tunsin olevani pelkkä nolla joka elää miehensä palkalla.




Saimme asua kolme ihanaa vuotta Tsekissä joillon matkustelimme paljon ja vietimme varsinaiset hurlum hei- vuodet. Minulla oli erinäisiä työkeikkoja Suomen suurlähetystöön, mutta varsinaisesti heiluin jossain nuoren kotirouvan ja laiskottelijan välimaastossa. Mielestäni ja varmaan aika monen muunkin mielestä. Tosi asiassa meillä kävi valtavasti vieraita joiden kanssa kiertelin nähtävyydet uudestaan ja uudestaan ja se oli ihanaa. Opiskelin kieltä ja hoidin kotia ja muistan olleeni ihan äärimmäisen yksinäinen vaikka minulla oli muutamia hyviä ystäviä. Opin nauttimaan yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta vieraassa maassa.

Keksin keinon kontrolloida ylöspäin hiipivää painoa ( kiitos tsekkioluen ja mykyjen sekä paneroitujen juustopihvien! ) Arkisin laskin pisteitä, kaloreita tai vain olin syömättä ja jumppasin. Jumppasin parhaimmillaan 2 tuntia tsekkilaisellä jumppasalilla ja poljin illalla kotona kuntopyörää ja nautin siitä tunteesta yli kaiken kun nälkä kurni suolistossa, mutta minä tyttö se vaan jumppaan!
Sain tällä hikisellä menetelmällä itseni siihen kuntoon että laihduin yhden kevään aikana yli 10 kiloa ja ai miten ihanalta tuntui olla edes suht hoikka!

Sanottakoon vielä että en ole ymmärtänyt ravintoasioiden päälle kuin vasta vajaa kymmenen vuotta, joten tuohon aikaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä terveellinen ruoka on. Oli vain laihdutusruokaa ( oi noita light-tuotteiden vuosia)  tai mässyruokaa.

Kärsin jatkuvista flunssista, päänsäryistä, ailahtelevista mielialoista jotka jälkikäteen olen tajunnut olevan masennusta, eli kärsin ajoittaisista vaikeista masennusjaksoista koko ulkomailla asumisemme ajan. Silloin ne tulkittiin vain kiukutteluksi, raskauden jälkeiseksi apatiaksi, kulttuurishokeiksi ym.
Olin henkisesti suoraan sanottuna sairas ja kukaan ei muutamaa lähiystävää lukuunottamatta sitä tajunnut.




Sitten koko homma meni päälaelleen. Muutimme minun rakkaasta Prahasta USA:n. Olin raskaana, ikävöin hulluna takaisin Prahaan ja olin kuin orpo piru. Addiktoin itseni tehokkaasti pikaruokaan ja ensimmäinen raskauden aikainen painoni nousi yli 20 kg.
Silti esikoiseni syntyi laihana, mutta täysiaikaisena. Voi luoja. Vähänpä tajusin asioista tuohon aikaan.


Redmond WA, 2003. Ilta kun synnytys käynnistyi.

USA:n vuodet menivät vauvasumussa. Ei ollut omaa perhettä lähettyvillä, sympatiani kaikille teille äideille jotka olette synnyttäneet kaukana tukiverkostoista, nimittäin se oli raskasta. Kuitenkin elämässäni on aina ollut suojelusenkeleitä rakkaiden ihmisten muodossa, joista on muodostuneet minun tukiverkostoni. Marika, Tuuli, Suvi, Katja, Terhi, Paula.... te kaikki jotka satutte lukemaan tätä kirjoitusta, ilman teitä en olisi noista vuosista selvinnyt.




Kun esikoisemme oli 2-vuotias, muutimme Brasiliaan, Rioon. Nuo vuodet olivat elämäni raskaimmat ja rakkaimmat. En varmaan koskaan ole itkenyt niin paljon kuin Brasiliassa. Rakastan sitä maata ja niitä ihmisiä edelleen yli kaiken. En ole koskaan kokenut niin syvää kulttuurishokkia kuin Brasiliassa ja siellä tapahtui asioita joita voin katsoa jo huvittuneena ja helpottuneena. Onneksi sain kokea ne kaikki!

Brasiliassa masennuin varmasti ensimmäisen kerran vakavasti. Alkuraskaus, kuumuus, talo-ongelmat, kieliongelmat ja totaalisen erilainen tapa hoitaa asioita kuin länsimaissa toivat elämääni sellaisen kaaoksen että voin vain ihmetellä miten kaikesta selvisin!
Kuopus syntyi pikkukeskosena. Reppana ei saanut ravintoa, olin luonut surkean istukan ja ilman paikallisen ongelmaraskauksiin erikoistuneen synnytyslääkärin tarkkaa syyniä vauvani olisi kuollut kohtuun.

Olin vauvan kanssa yli kuukauden sairaalassa. Tässä kohtaa voin sanoa että olin kuin orpo piru tempaistuna pois kaikesta mahdollisesta tutusta ja turvallisesta. En muista noista ajoista paljoakaan. Laskin vain päiviä ja grammoja että vauva pääsee kotiin. Kun olin päivät sairaalassa, esikoistamme hoiti lastenhoitajien kirjo laidasta laitaan. Mies teki pitkää päivää toimistolla eikä ehtinyt vierailla sairaalassa katsomassa vauvaamme kuin muutaman kerran. 

Kun vauva pääsi kotiin, alkoi hädin tuskin kaksikiloisen rääpäleen kotihoito. Sain kylmää vettä niskaan- kielikurssin kun yritin hoitaa asioita portugalin kielellä. Kotonamme ramppasi kaksi fysioterapeuttineitosta jumppaamassa vauvaa. Sabrina ja Patricia olivat loistavia fysioterapeutteja jotka kopistelivat kilpaa paikalle korkosandaaleissa, minimekoissa, rintaimplantteineen ja vartalonmuokkauksineen.
Minä olin hikoileva, iso ja punainen suomimamma joka oli kiinnitetty maidonpumppauslaitteisiin suurimman osan päivästä.

Nämä kaksi fysioneitosta olivat olivat selvästi välillä enemmän kiinnostuneita tästä ujosta, epävarmasta ja liian lihavasta estrangeirosta kuin vauvastamme. Alettiin pikkuhiljaa puhua siitä millaiselta naisen tulisi näyttää. Minä sovin siihen malliin kuin elefantti hiirenloukkoon. 

Sabrina alkoi pehmeällä äänellä jutustella että " Satu, koska otat sen "lipon"? " Lipolyysi oli kaikkien muotonsa menettäneiden plösöäitien pelastus. Pieni reikä vatsaan ja rasvat veks. Homma voitiin toistaa tarvittaessa pari kertaa vuodessa.
Eräänä päivänä Sabrina päätti esitellä minulle lipo-jälkensä keittiössämme. Tyttösellä oli ilmava mekko päällä ja WHIPS vaan helmat heilahti ylös! Lensimme varmaan kotiapulaisemme kanssa saman verran taaksepäin, sillä siellä oli mekon alla paikat paljaana ja tuli selväksi että brassivahauksetkin oli kohdillaan!
" Satu, tiedätkö miten hulluksi mieheni tulee kun tietää että lähden ilman pikkuhousuja töihin???!"

Jos joskus olen tuntenut olevani väärässä ympäristössä, niin sitä tunsin noina kuukausina kun aloin tajuamaan että olisin sitten vasta oikeanlainen nainen kun kävisin korjauttamassa imetyksien ja pumppujen riepottelevat rintani ja valtamerilaivavatsani.

Onneksi keksin että voin popsia laihdutuslääkkeitä joita villit tohtorit Brasiliassa määräävät joka kulmassa. Olin lääkekoukussa, raskaudenjälkeisessä masennuksessa, epätoivoinen, epävarma ja ilmeisesti täysin vieraassa vartalossa siihen nähden missä maassa asuin. Olin aina se rannan ainut kokopuku-uikkarinainen joka hikoili päivänvarjon alla koska ei kehdannut kävellä varjon ja rannan väliä uimaan.

Ravasin plastiikkakirurgeilla arvioituttamassa että mitä minun kaltaiselleni epätoivoiselle laardi-ihmiselle voisi taikoa?

En päätynyt yhteenkään leikkaukseen. Joku järki se siellä päässä edelleen eleli.

Jos nyt saisin tavata tuon saman ihmisen joka silloin olin, pistäisin hänet lentokoneeseen ja pakottaisin asumaan vanhempieni seurassa vähintään puoli vuotta ja mieluiten vielä niin että menisin joka aamu lehmänpaskaa luomaan navettaan ( jos kotonani olisi vielä ollut  lehmiä )!

Olin niin kaukana normaalista elämästä kuin hukassa oleva ihminen vain voi olla.

Silti opin noina Brasilian vuosina paljon. Opin että vauva voi juoda oman pihan puusta kookosvettä, syödä papuja ja käydä kaikkien ihanien kasvisten ja hedelmien kirjon läpi ja saada supervastustuskyvyn . Purkkiruokia ei ostanut kuin ehkä joku epätoivoinen jenkkiäiti. Ylipäätään Brasiliasta jäi varmasti itämään ajatus holistisesta ravitsemuksesta jonka brasilialaiset luonnostaan hallitsevat ja joka on vaikuttanut myöhempiin ravitsemuksen opintoihini ja ylipäätään kiinnostuksen heräämiseen.





Nuo vuodet olivat todellakin aikaa jolloin olin joko lentokoneessa lasten kanssa, Suomessa tai Brasiliassa tai sitten ravasin lastenlääkäreillä ja ylipäätään pyöritin koko kotirumbaa. Sekä tietenkin etsin taikakeinoa jolla voisi laihtua mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa.



Viimeisiä päiviä Riossa....sitten taas lennettiin uuteen maahan. Kiinaan!




Kiinalla on merkillinen vaikutus ihmisiin. Kiinassa voimaantuu. Rakastan kiinan kulttuuria, kiinalaista lääketiedettä, ruokaa, kaikkea muuta paitsi saasteita ja kiinalaisten tapaa hoitaa ihmisoikeuksia!

Kiinassa loin itselleni oman näköisen elämän. Lapset olivat jo isompia, minä aloin hoitamaan itseäni.
En ole koskaan voinut niin hyvin kuin Kiinassa. Kiinalaisten hihittelyt isolle matamille vaateostoksilla, ei paljon mielenrauhaani hetkauttaneet vaan nauratti itseänikin. 
En oikeastaan lähtenyt mukaan expat-piireihin, vetäydyin aika pitkälle omiin oloihini. Aloin juoksemaan ja laihduttamaan ihan eri fiiliksin. Ilman paniikkia tai itseinhoa.

Nämä kuvat ovat Kiinan ajoilta kun tunsin ja mielestäni näytinkin kauniilta ja hyvinvoivalta.
Aloin kiinnostua ravinnosta. Olin aloittanut Foreverin aloe vera-tuotteiden jälleenmyyjänä ja pyöritin pientä businesta Pekingissä ja lensin Suomeenkin tämän uuden liiketoimintani puitteissa. Tunsin itseni sittenkin tärkeäksi ihmiseksi.

Tutustuin superfoodeihin, aloin kyseenalaistaa ruokailutottumuksiani ja kuunnella omaa kroppaani. Aasialainen ruoka sopi minulle äärimmäisen hyvin ja aloin voimaantumaan ja ensi kertaa tunsin olevani lähempänä tasapainoa itseni kanssa kuin koskaan.
Kiinalainen elämänmeno rauhoitti minua.




Tämä kakku on niin mahtava! Sen teki poikani opettaja ja uuuulalaaa noita värejä ja e-koodeja, joiden kanssa Kiinassa se ei nyt ole niin nöpönuukaa!


Viimeiset turistikierrokset Pekingissä ja hattaraa kerta kiellon päälle.


Oi mikä luomumamma! Suomeen palattuamme ja Espooseen asetuttuamme perustin oman yritykseni 
Satumaa Organicsin joka tarjosi luomuleivontaa, luomuruokakori-palvelun ja minulla oli kotimme kellarissa pieni luomukauppa.





Tämäkin kuva on yksi tärkeimmistä kuvistani sillä se kertoo että Suomeen palattuamme lihoin ja paljon!!!




Syy ja seuraus: uusi työpaikka edustuskokkina ja tolkuton sokerin ahminta joka Suomeen muutettuamme ryöpsähti uusiin ulottuvuuksiin! Irtokarkit, pikkuleivät, pullat ja kakut. Kaikkea piti saada ja paljon!

Olin edelleen sekaisin painoasioiden kanssa, mutta toipuminen oli lähtenyt käyntiin. Aluksi tuli itsetunnon kohoaminen töiden mukana. Koin että kaikki se mistä olin työelämässä jäänyt paitsi noina pitkinä ulkomaanvuosina alkoi vyöryä nyt elämääni valtavalla voimalla. Tuli parisuhdekriisi, olin yhtä-äkkiä kiinni työelämässä, opiskeluissa ja omissa riennoissani. Olin ihminen jolla oli oikeasti paikkansa tässä maailmassa ja minua arvostettiin työelämässä.

Aloin pikkuhiljaa käymään asioita läpi mitä oli tapahtunut ulkomaanvuosina. Olin ollut jojo-laihdutuksen suossa, olin lääkekoukussa, olin kehittänyt alkoholiongelman ja minulla ei merkkiäkään itsetuntemuksestani. Olin ihminen joka eli ulkoisten arvojen mukaan ja katselin itseäni ulkoapäin.

Alkoi syöksyminen itseensä tutustumiseen. Masennuin syvästi viime keväänä ja sen jälkeen potkaisin ns. ulkomaanvuosien minäni ulos elämästäni ja aloin tutustumaan oikeaan Satuun. Se Satu on ihminen joka on taitava, fiksu, lämmin ja IHAN ok mitä tulee ulkonäköön. Se Satu kelpaa ja sitä ihmistä rakastan. Hoidin itseäni raakaravinnolla ja koin syvän rakastumisen. Omaan itseeni.
Se ihminen auttaa nyt muita. Niitä kaikkia jotka ehkä kamppailevat tai ovat kamppailleet samojen asioiden kanssa. 

Hyvinvointi on vuoristorata ja siinä on huikeaa olla mukana!
Minä pystyn mihin vaan ja sama pätee sinuun!
Ala ikinä anna ulkopuolisten arvojen hukuttaa itseäsi. Olet rakas.

Seuraa jatkoa.... :-)





10 kommenttia:

  1. Ihanaa tekstiä ja jatkoa odotellessa :)

    VastaaPoista
  2. Mahtava kirjoitus 🌹 Yleensä en jaksa lukea noin pitkiä blogikirjoituksia mutta nyt ei tullut sitä ongelmaa. Tsemppiä jatkoon 👍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tämä ei tuntunut pitkäveteiseltä :-)

      Poista
  3. Hei Satu, tekstisi tuli luettua kokonaan yöllä vauvaa syöttäessäni :) Kirjoitat mielestäni kivasti ja tarinasi on tosi mielenkiintoinen. Hienoa että olet löytänyt elämässäsi oikean suunnan. Tsemppiä jatkossakin kaikkiin arjen haasteisiin! Odotan jo ihan seuraavaa postaustasi :) - Paula

    VastaaPoista
  4. Kiitos paljon ja tsemppiä yösyöttöihin!

    VastaaPoista

Jätä pieni viesti käynnistäsi :-)